perjantai 12. syyskuuta 2014

-

Suru huuhtoo mun ylitse. Olo on kun ois pelannu kimbleä kolkyt kierrosta pääsemättä maaliin. Joka kierroksella elättelee toivoa voitosta. 

Se oli kun kaupan hienoin paita. Liian makee ollakseen totta. Mutta kun sen pukee, se on vaan väärin. Alle voi laittaa korsetin, liivit, tukisukkarit. Mitä vaan jotta se istus paremmin. Hetken siinä on mukava olla, kunnes alkaa olla tukala olo. Kuristaa, ahdistaa ja tursuaa. Voi tehdä pikadieetin ja hetken näyttää taas hyvältä. Kunnes palaa vanhoihin mittoihin ja paita ei enää istu. Ainoo keino millä se vois sopia olis täydellinen elämänmuutos. Elämäntaparemontti. Se on liian iso projekti. Siihen ryhdytään vasta kuoleman pelossa. Sillon kun on liian myöhästä. 

Mua ei enää ahdista. Suru kuristaa mua. Pelko muistuttaa olemassaolostaan. Nään häivähdyksen helpotuksesta. Mua itkettää. Surettaa lisää. 

Menettäminen ja yksinäisyys pelottaa. Se, että jää yksin kun ei pärjää. Sanotaan että hädässä ystävä tunnetaan. Eilen puhuin kaks tärkeetä puhelua. Tänään sain itkee yllättävää olkaa vasten. Vois olla vielä huonommin. 

Näytin töissä kuulemma siltä että haluan oksentaa tai itkeä. Ehkä se kuvaa aika hyvin. Oon myös pelottavan rauhallinen. Nyt ollaan täysin lähtöruudussa.

Vaikka tähdet ja toivonkipinät on sammunu, ainainen naivi ja sisäinen lapseni muistuttaa, että joskus joku voittaa suurimman pudottajan. Huomenna on tosi tärkee päivä. Onneks mun tarvii jaksaa vaan päivä kerrallaan. 

5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Noi on niin tuttuja fiiliksiä. Riippuu vaan asiayhteydestä, että pystyykö ns. oikeasti samaistumaan. Tuskaa joka tapauksessa.

      Poista